Uusi kasvaa vanhan tilalle
Ortodoksisen kirkkovuoden rakenne ei ole mielivaltainen. Se on tarkkaan mietitty, jotta me vuoden kiertokulun avulla oppisimme ymmärtämään meille tarkoitettua pelastushistoriaa.
Kirkkovuosi jaetaan joskus neljään osaan vuodenaikojen mukaan. Kirkkovuosi alkaa syksyllä, jolloin koko Jumalan luoma maailma valmistautuu Kristuksen vastaanottamiseen. Talvella me jo juhlimme Kristuksen syntymistä ja vanhan liiton korvautumista uudella. Kevääseen osuu pääsiäinen, juhlien juhla ja kuoleman kukistaminen, joka määrittää koko kirkkovuotta. Kesällä muistelemme Pyhää Henkeä ja kirkon toimintaa.
Nyt elämme talvea. Joulu ja Kristuksen kasteen juhla eli loppiainen ovat talvikauden alku. Talvikauteen osuu myös kolmas suuri juhla, jonka kirkko laskee 12 suurimman juhlan joukkoon: helmikuun toisena päivänä juhlimme Kristuksen temppeleen tuomista.
Marialle ja Joosefille syntynyt Jeesus-lapsi tuotiin temppeliin 40 päivää hänen syntymisensä jälkeen. Temppelissä Messiasta odotti vanhurskas Simeon. Hän tunnisti Vapahtajansa ja iloitsi hänen kohtaamisestaan: Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut.
Simeonin tavoin Herran kansa uuden liiton vahvistamana kulkee talven pimeydestä kohti valoa, kohti pääsiäistä, Kristuksen ylösnousemuksen juhlaa, joka on pelastushistorian täyttymys. Suomessa me olemme kaiken lisäksi onnekkaita, koska pohjoisen sijaintimme vuoksi valo koko ajan talven edetessä syö pimeyttä. Luontokin elää meidän oman kilvoituksemme mukana ja tukee sitä.
Mauri Liukkonen