Kirkko kutsuu pyhyyteen
Kirkkomme viettää vuosittain helluntain jälkeisenä sunnuntaina Kaikkien pyhien muistoa. Muistelemme siten kaikkia aikojen alusta aina tähän päivään saakka eläneitä, Jumalalle otollisia pyhiä ihmisiä. Heidän joukostaan löytyy suuria hahmoja: profeettoja, apostoleja, marttyyreita, saarnaajia, itsensä kieltäjiä ja tunnustajia. Mutta myös ulkonaisesti aivan tavallista elämää Jumalan pelossa ja lähimmäisenrakkaudessa eläneitä pyhiä ihmisiä, joiden pyhyys kenties jäi ihmisiltä piiloon, mutta Jumalan silmissä loisti kirkkaan tähden tavoin.
Kun me tarkastelemme pyhiä ihmisiä ja heidän elämäänsä, me havaitsemme suuren moninaisuuden heidän elämäntarinoissaan, luonteissaan sekä heidän vahvuuksissaan ja heikkouksissaan. Me muistamme sekä suuren itsehillinnän saavuttaneita kilvoittelijoita, että myös Maria Pariisilaisen kaltaisia pyhiä, jotka kenties ulkonaisesti, pinnallisesti arvioituna, viettivät hieman epäsovinnaistakin elämää, mutta kuten Marian tapauksessa, suuren rakkautensa tähden antoivat oman henkensäkin lähimmäistensä puolesta.
Pyhien moninainen joukko muistuttaa meitä siitä, että pyhyys, ja pyhyyttä kohti kasvaminen, johon meitä kaikkia kutsutaan, ei tarkoita ihmisen ainutlaatuisen persoonan häviämistä, eikä myöskään sitä, että meistä tulisi kaikin puolin täydellisiä ja moitteettomia, vaan sitä, että me pyrimme avaamaan sydämemme, luopumaan itsekeskeisyydestämme ja itsekkyydestämme, ja kasvattamaan itsessämme Pyhän Hengen läsnäoloa. Niin apostoli Paavalin sanoin me teemme itsessämme tilaa Herralle, niin ettemme elä enää vain me itse, vaan Kristus meissä.
Juuri tuota Pyhän Hengen ja Kristuksen läsnäoloa, joku ilmenee rakkaudessa Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan, me pyhissämme kunnioitamme. Ja samalla meitä itseämme kutsutaan kulkemaan heidän osoittamallaan tiellä kohti Jumalaa, pyhistä loistaneen Kristuksen rakkauden valaisemina. Jokaisen ihmisen polku kohti Jumalaa kulkee omalla ainutlaatuisella tavallaan, Jumalan kaitselmuksen mukaisesti. Mutta usein matkallamme haasteenamme on, että kaikkien niiden vaikeuksien, inhimillisten heikkouksien sekä omien ja läheistemme vajavaisuuksien, joita me jokapäiväisessä elämässämme kohtaamme; kaikkien niiden edessä ja niiden kuormittamina me saatamme lannistua, kokea ettemme pääse eteenpäin, ja että kilvoituksemme on hyödytöntä. Näin rukouselämämme saattaa kuihtua, Jumala tuntua kaukaiselta ja me voimme ajautua meitä haavoittavien kiusausten valtaan entistä tiiviimmin.
Tämänkaltaisten murheiden ja hengellisen alakuloisuuden edessä meille on hyödyksi muistaa, että me emme ole heikkouksiemme kanssa yksin, vaan samanlaisia vaikeuksia ovat joutuneet kokemaan hyvin useat kirkkomme suuret pyhät. Keskeisintä on, että me emme luovuta, vaan pidämme kiinni Kristuksesta ja turvaudumme hänen rakkauteensa, olipa kilvoituksemme ja elämäntilanteemme mikä tahansa.
Oman kirkkomme pyhä, pyhittäjä Johannes Valamolainen lohdutti erästä hengellisistä lapsistaan vertaamalla kirkon jäseniä kuin taivaan tähtiin. Toiset loistavat kirkkaammin, toiset heikommin. Joidenkin havaitsemiseen tavallinen ihmissilmä ei edes kykene, mutta kuitenkin nekin ovat tähtiä samalla taivaalla ja loistavat yhtä ja samaa Kristuksen valoa. Pyrkikäämme mekin siten elämässämme rohkeudella ja toivolla eteenpäin, meille annettua polkua kulkien ja Jumalan armoon sekä kirkkomme pyhien esimerkkiin ja esirukouksiin tukeutuen. Niin mekin saamme loistaa Kristuksen rakkauden valoa toinen toisillemme ja Jumalan armon voimalla kasvaa kirkkaudesta kohti yhä suurempaa kirkkautta.
Pastori Tapio Juntunen